Kilpailu on pahasta

lokakuu 3, 2008

Professorit Uusikylä ja Pulkkinen kritisoivat yhteiskuntaa ja koululaitosta liiallisesta kilpailusta, joka latistaa monen nuoren persoonan heti kättelyssä. Ostan heidän ajatuksensa lähes nikottelematta. Pärjääminen ja kovat arvot ovat esillä, mutta touhun mielekkyyttä ei ole oppilailta paljon kyselty. Taito- ja taideaineita tulisi lisätä ja kurssimuotoisesta opiskelusta osittain luopua, sanoo Pulkkinen. Kunhan opetussuunnitelmia rukataan tähän suuntaan, aletaan olla jo oikeilla jäljillä. Opettajan vähäisellä auktoriteetillä uskallan nyökytellä hyväksyvästi. Näin tulee mielestäni toimia. Varsinkin monelle poikalapselle on ylivoimaista istua aloillaan oppitunnin mittaista teoriatykitystä kuunnellen. Tyhmäksi tuomitaan ja epäonnistujaksi noteerataan moinen ihmispolo. Ne jotka pystyvät luontaisen lahjakkuutensa tai ehkä lammasmaisen luonteensa ansiosta viihtymään pulpettiensa takana, saavat kiitosta ja kiitettäviä arvosanoja. Ja ne vilpertitkin puristetaan puoliväkisin oppineisuuden mankelin läpi. Ehkä Pisa-tutkimuksissa Suomi on näillä eväillä valioluokalla, mutta tekeekö se ketään onnelliseksi. Paras miettiä arvot uusiksi. Asioiden omin käsin tekeminen, verkkainen ajattelu ja rauhoittava joutilaisuus kunniaan. Annetaan nuorten kehittyä persoonina, eikä vaadita heiltä mahdottomia.

Mainokset

Kuutamolla?

lokakuu 2, 2008

Vinksahtanut aivokuoreni on viimeajoilta rekisteröinyt asioita uutisvirran negatiivisemmalta rantatörmältä. Kestokauhuskenaarioita tarjoilevan ilmastonmuutoksen rinnalle on piirtynyt synkeää kuvaa maailmantalouden umpisolmuista ja nuorten ihmisten mielenterveyden nyrjähdyksistä. Kauhajokisen murhenäytelmän kuvottavinta antia on ollut seurata syyllisten surkuhupaisaa etsintää. Ihan kuin ongelmat ratkeaisivat Holmlundin eroamisella tai käsiaseiden lakaisulla maton alle. Kosmeettista kikkailua ja irtopisteiden keräilyä sanon minä. Ihmiskunta näyttää olevan toimissaan täydellisesti kuutamolla.

Miten tässä näin kävi? Milloin aloimme lipsua pöpelikön puolelle ja luoda otollista maaperää opinahjoammuskeluille. Syyttävä sormeni osuu ihmisen evoluution synkeimpiin aikoihin eli maanviljelyksen innovatiivisen esiinmarssiin. Neoliittinen vallankumous nostatti nopeasti ihmispopulaation kokoa. Yhteisöjen asukasluku kasvoi, mutta elinolot eivät yleisesti paljon parantuneet. Metsästäjä-keräilijät näet elelivät leppoisissa pikkuporukoissa. Nämä alle sadan hengen yhteisöt olivat tutun turvallisia, kaikki tiesivät toisensa ja sosiaaliset vuorovaikutussuhteet olivat melko yksinkertaisia. Viimeistään kaupungistumisen myötä ihmissuhteet kävivät petollisen mutkikkaiksi ja kaiken maailman huijarit nostivat päätään. Ihmismassoissa anonymiteetin suojissa operoiden saattoi epärehellisyydelläkin pötkiä melkoisen pitkälle. Naapuria ei enää tunnettu, eikä tuntemattomista välitetty. Ihmisen altruismihan perustuu vastavuoroisuuteen sekä hyvän maineen tavoitteluun. Eli rapsutan sinun selkääsi, koska sinä puolestasi raavit kutiavaa selkämystäni tarvittaessa. Tai rapsutan selkääsi, jotta kaikki näkevät miten minulla on varaa olla ystävällinen.

Teknisestä kehityksestä huolimatta sosiaalisten suhteidemme ylläpitoon ja analysointiin tarkoitettu aivokapasiteettimme laahaa yhä metsästäjä-keräilijän tasolla. Kuinka me pystymme alati muuttuvassa ja pirstoutuvassa ihmissuhteiden kentässä luovimaan tällä työkalulla? Emme kaiketi kovin hyvin pystykään. Kun tähän ympätään Internetin suomat mahdollisuudet haalia muka-ystäviä erilaisten blogien ja naamakirjojen avulla, soppa on syntynyt.

Ihmisen aivot ovat tietysti sopeutuvaiset ja useimmat meistä luovivat melko helposti tulvaksi asti paisuneessa ihmissuhdepuurossa. Kuitenkin monet yksilöt tipahtavat pelistä pois, vailla todellisia verbaalirapsutukseen perustuvia ystävyyssuhteita. Silloin alkaa mieli järkkyä. Perimän ja ympäristön vaikutukset tässä kentässä ovat ilmeisen huonosti tutkittuja. Nyt tunnutaan puhuvan nimenomaan ympäristötekijöistä, mutta uskon että taustalla on geneettinen alttius hairahtua synkeisiin tekoihin epätoivon iskiessä. Herkimmät reagoivat voimakkaasti kun keskinäisen kilpailun sokaisemat vanhemmat ulkoistavat bonuksia tavoitellessaan tärkeimmän yksikkönsä eli perheensä. Koulu huolehtikoon lapsista ja muut laitokset vanhuksista. Lapset tarvitsisivat nimenomaan kiireetöntä arkea ja välittämistä eikä ns. laatuaikaa ja stressin partaalla läpikahlattuja puuhamaita. Suorittajan elämässä ei pysähdytä joutilaisuuden olotilaan ihmettelemään maailmaa muiden henkistä hyvinvointia. Työelämän lannistamat aikuiset eivät siihen edes kykene.

Mihin tällä sekavalla esitykselläni tähtään? Kunnalliseen päätöksentekoon tyrkyllä olevana persoonana, lupaan tietysti läpipäästyäni muuttaa huh-heijaa-tempulla ihmiset pienissä yhteisöissä asuvaksi metsästäjä-keräilijöiksi. Ehkä todelliset vaikutuskeinoni ovat kuitenkin hieman hillitymmät. Kannatan työelämän joustoja, jotka lisäävät vanhempien vapaa-aikaa eli aikaa arkisiin puuhiin jälkikasvunsa kanssa. Lisäksi kaupunkisuunnittelussa tulisi pyrkiä tuottamaan ratkaisuja (tiloja, toreja, tapahtumia), jotka lisäisivät kaupunginosien asukkaiden yhteisöllisyyttä pienessä mittakaavassa. Joutilaisuuteen tulisi rohkaista, se on sopivina annoksina parasta lääkettä moneen vaivaan. Henkilökohtaisessa elämässäni yritän omien lasteni ja oppilaitteni edessä nähdä pintaa syvemmälle ja poistaa pahaa oloa. Olisiko näistä apua?

Vaalikuumetta

syyskuu 25, 2008

Tähän blogiin alkaa toivottavasti työntyä totista tekstiä kunnallisvaalien tiimoilta. Kirjoitan ilmiöistä jotka minua kiinostavat ja joita pidän tärkeinä. Vyöry alkakoon.

321… lähtölaskenta alkaa

syyskuu 25, 2008

Näin on. Piskuinen nollabudjetin vaalikamppailuni on potkaistu todenteolla käyntiin. Toivottavasti kunnallinen äänimäärä ylittää kunnialliseen kampanjointiin käytetyn rahamäärän edes lievästi.

Tämän blogin on tarkoitus olla pikkuinen ikkuna ulkomaailman ja minun päänsisäisen maailmani välillä. Jos tirkistelijötä ei riitä tungokseksi asti, toimikoon räppänänä silkkana terapiatunkiona johon ajatuksiani puran…

Kaikkien kauhistukseksi tällään tänne myös epäteräviä ja epäilyttävästi valotettuja kuvatuksia, joita innokkaana kameranvapisuttajana olen räpsinyt. Suurimpana hupinani olkoon huojuvien aasinsiltojen virittely visuaalisen ja verbaalisen maailman välille.