321 numerolle irtosi muhkeat 36 ääntä. Kiitän nöyrimmästi kaikkia äänensä antaneita. Nollabudjetilla ja jalkautumatta tulos on kelpo. Pääasia, että Vihreät saivat Lappeenrantaan neljä paikkaa.
Tämä blogi kokee nyt metamorfoosin ja muuttaa muotoaan harmittomaksi luontoblogiksi. Eli tänne alkaa ilmestyä hassuja tarinoita metsien hilpeistä veikoista ihmistäkään unohtamatta.
Sunnuntaina syysmyrskyn runtelema Suomi valtuuttaa tyrkkyjä luottamustoimeen. Uskon vakaasti vihreän vaalijunan ryskäävän voittoon koiranilmasta huolimatta. Tulkoon aktiivisille valtuustopaikkoja ja tsemppiä loppumetreille!
Oman ääneni kävin antamassa pois jo ennakkoon ja puhuminen onkin ollut siitä lähtien varsin takkuista. 321 poistuu nyt pääpölläkkälään ja laskee äänensä ensi viikolla. Luvassa siis syvää bassoa.
Ymmärrän markkinataloutta hyvin huonosti, mutta käsittääkseni siinä nousu- ja laskusuhdanteet vuorottelevat syklisesti kuten pohjoisen myyräpopulaation koko konsanaan. Kumpikin ilmiö taitaa olla vaikeasti ennustettavissa ja syytkin ovat osin hämärän peitossa. Nyt syöksymme kohti lamaa, mutta yhtä varmasti uusi nousukausi odottaa nurkan takana. Kysymys on siitä, miten me onnistumme säilyttämään inhimillisyytemme heikon talouden aikana. Tärkeintä on miettiä mihin ne vähät pennoset kuntatasolla laitetaan. Jospa vaihteeksi annettaisiin lasten, vanhusten ja ympäristön kärsiä vähiten talouden lamasta. Laskusuhdanteen ei tarvitse johtaa ihmisyyden lamaan.
Pääministeri toppuutteli taannoin kunnallisvaaliehdokkaita lupailemasta liikoja, sillä rahat eivät tule riittämään kuin välttämättömimpään. Tästä suivaantui mm. Urpilaisen Jutta, sillä eihän vaaleissa pärjää jos ei saa retostella katteetta ja luvata äänioikeutetuille kuuta taivaalta. Huonojen talousnäkymien rinnalla sykkiikin parhaillaan lehtien sivuilla huomiotalouden kirkkaimmat tähdet, eli me ehdokkaat. Painomusteella virnistää mitä sulokkaampia kasvokuvia rinnallaan mitä puuduttavinta vaalijargonia. Kerrotaan omista arvoista ja erityisistä painopistealueista. Tähän olen myös itse minimalistisessa mittakaavassa syyllistynyt. Kai se on sitten niin , että mitä parempi medianäkyvyys ihmisellä on, sitä paremmin hän vaaleissa pärjää. Mediaseksikkäimmät yksilöt polkevat alleen oikeasti älykkäät ja uusia näkemyksiä sekä tuoreita ideoita kehittelevät persoonat. En tosin edes kuvittele, että jälkimmäisiä paljon politiikka kiinnostaa.
Eräs tuuheatukkainen ystäväni kertoi vaalikoneen tyrkyttäneen allekirjoittanutta kärkikolmikkoon sopivia ehdokkaita etsiessään. Tuskinpa kuitenkaan laariini ropisee hänenkään ainokaistaan, koska kuulun kuulemma viherpiipertäjien puolueeseen. Suurin ongelma tässä on puolueeni kielteinen ydinvoimakanta. Energiaa kun tarvitaan tulevaisuudessa rutosti lisää ja uraania halkomalla se tapahtuu ilmastoystävällisesti, sanoi tämä kyseinen liinaharja. Antautumatta syvemmin uraanin louhinnan ja ydinenergian ongelmakohtiin, totesin vain tyynesti, ettei näissä vaaleissa päätetä ydinvoimasta suuntaan eikä toiseen. Ei auttanut, piipertäjä mikä piipertäjä.
Tähän olen törmännyt valitettavan usein, Vihreän liiton rintanappia kantava ehdokas on linkolalainen hörhö, joka pakkosuojelee kaiken ja yrittää palauttaa Suomen neljässä vuodessa kivikauteen. Jos olisin demari tahi kokkari, kukaan ei juuri välittäisi ympäristölässytyksestäni tuon taivaallista. Kaikkihan nykyisin ratsastavat ympäristöteemoilla vaalilauseissaan. Vihreä on kuitenkin leimallisesti ja perinpohjaisesti ympäristön eli elämän puolustaja mikä näkyy olevan punainen vaate monelle. Piiperryksen lisäksi vihreältä odotetaan tietynlaista “oppiensa” mukaan elämistä. Itse olenkin varsin syntinen koska ajelen henkilöautolla tähtitieteellisiä kilometrimääriä vuosittain, syön lihaa, ostan uusia tavaroita ja uloshengitän hiilidioksidia. Muissa puolueissa tällaisilla meriiteillä pötkittäisiin varsin pitkälle, mutta Vihreänä olen suurennuslasin alla. Nyt kun vielä oheisessa kuvassa paljastan käyneeni tirkistelemässä vangittuja, älykkäitä merinisäkkäitä, olen lopullisesti tuhoon tuomittu. Eli osalle liian hörhö pelkän puoluekannan mukaan ja lopuille aivan liian epävihreä ollakseni varteenotettava ehdokas.
Uusin Opettaja-lehti tarjoaa keskustelua -palstallaan erinomaisen esimerkin evoluution väärinymmärtämisestä. Jan Nummensalo on tehnyt syväanalyysiä koulusurmien tiimoilta ja ilmoittaa ykskantaan, että surmaajia yhdisti ateismi. Samaan hengenvetoon hän kyseenalaistaa evoluution opetuksen suomalaisessa peruskoulussa sen raaistavan ateistisen maailmankuvan vuoksi. Nuoret voivat Nummensalon mukaan huonosti, koska heille opetetaan tieteellisiä tosiasioita.
Käsitys, jonka mukaan evoluutio olisi jotenkin raaistava, on täydellisen väärinymmärryksen tulosta. Kulunut luonnehdinta, vahvemman eloonjääminen, luonnonvalinnasta puhuttaessa johtaa helposti harhaan. Evoluutiossa on kyse geenifrekvenssien muutoksesta ajan kuluessa. Muutosta ajaa ympäristöön sopeutuminen, johon toisilla yksilöillä on perimänsä ansiosta paremmat mahdollisuudet kuin toisilla. Sopeutujat saavat enemmän jälkeläisiä ja näiden ominaisuudet yleistyvät. Ihmisen evoluutiossa on jo kauan ollut vallalla trendi joka suosii geenejä joiden kantaja on sosiaalisesti kyvykäs, muiden kanssa toimeen tuleva, mukava henkilö. Ymmärtääkseni holtiton koulusurmaaja ei ainakaan geenitasolla lisäänny ja toivoakseni meeminsäkään ei jää pitkäikäiseksi. Näin hän on evoluution silmissä häviäjä.
Nummensalon peräänkuuluttama pehmeiden arvojen esiinmarssi kouluissa voi varmasti tehdä hyvää, mutta mielestäni sen ei tarvitse missään nimessä nojata kristilliseen maailmankuvaan. Uskonnotkin ovat evoluution tulosta, ihmisen aivojen kehitykseen liittyvä sivutuote. Meille tuli muinoin tarve keksiä selittämättömälle tapahtumalle selitys. Uskonnot toivat silloin henkimaailmasta tyydyttävän vastauksen näihin kysymyksiin. Samalla riitit ja rituaalit lisäsivät yhteisöllisyyttä entisestään. Tämä sopi kuvioihin hyvin, sillä ihmisellä on vahva tarve jakaa lajitoverit meihin ja muihin. Ajat ovat muuttuneet ja nyt pystymme tieteen metodein vastaamaan kysymyksiin, johon aiemmin toivat kajoa vain uskonnolliset harhaopit. Uskonto jaottelee yhä edelleen ihmiset vahvasti eri lahkoihin, joka toimii raapaisupintana konflikteille eripuolilla maailmaa.
Mielestäni evoluution syvempi ymmärtäminen toisi mukanaan paljon enemmän sivistystä ja myös niitä pehmeitä arvoja, kuin kristinuskon oppien avulla voidaan saavuttaa. Toivon, että Nummensalo ja kumppanit perehtyvät hieman syvemmin luonnonvalinnan ihmeelliseen maailmaan, kuin mitä peruskoulun oppikirjoja harhaisesti tavaamalla ovat kyenneet tähän asti omaksumaan.
Kunnalliset palvelut, niiden saatavuus ja hinta ovat vaaleissa keskeisellä sijalla. Mitä palveluita kuntalaisille tarjotaan ja miten ne toteutetaan? Peruspalvelut on tietysti turvattava, mutta miten tämä onnistuu kun maailmantalouskin näyttää kuntatalouden rinnalla synkkenevän. Markkinoillahan pätevät viidakon lait: syö tai tule syödyksi, kasva tai häviä. Kunnat ovat jo pitkää etsineet apua kvartaalitalouden tavoista. Synergiaedut eli suurten yksiköiden mukanaan tuomat säästöt ovat näistä oiva esimerkki. Tähänhän kuntaliitoksillakin pyritään. Yleistä tehottomuutta on pyritty parantamaan puolestaan palveluja yksityistämällä ja näin lisäämällä kilpailua. Ongelmana lienee kuitenkin palvelujen laadullinen pysyvyys ei niiden näennäinen saatavuus.
Näinä kapitalismin kyllästäminä aikoina paras tapa toimia, on pistää kaikille mahdollisille asioille hintalappu kaulaan. Luonnonsuojelijat köyttivät itsensä aikoinaan valaanhetuloihin ja kahlitsivat ruumiinsa metsäkoneisiin melko turhaan. Heti kun ympäristöön tajuttiin yhdistää taloudellisia intressejä, alkoi ääni kellossa muuttua. Ilmastonmuutos maksaa näin ja näin paljon tai tuon vesistön pilaaminen noin ja noin paljon, ymmärsivät patruunatkin yskän. Raha puhuu myös luonnon puolesta, miksei se voisi puhua myös palveluiden puolesta. Eli rätkäistään palveluiden laadulle hintalappu ja johan alkaa vanhusten- ja lastenhoidossa puhaltaa uudet tuulet. Tällainen arvottaminen voi olla vaikea, mutta se saattaa olla ainoa tie kohti humaanimpaa tilannetta siellä missä hätä on suurin ja rahat vähissä. Erilaisilla hoitotakuillahan tähän asiaan on jo puututtu, mutta mielestäni pitäisi astua askel pidemmälle. Tietyt kriteerit täyttävä palveluntarjoaja saisi verohelpotuksia ja näin taloudellista hyötyä ponnistuksistaan. Näin satsattaisiin enemmän laatuun pelkän määrän sijasta.
Maailma muuttuu ja ihminen sen mukana, kuuluu vanha latteus. Olen pannut merkille, että nykyisin se on ilmasto joka muuttuu ja ihminen muuttaa tämän myötä sisälle hörppimään vanhaa lattea. Näinä synkeinä aikoina erilaisia liikuntahalleja rakennetaan itkun raivolla jokaiseen vähänkin itseään kunnioittavaan taajamaan. Eihän siinä mitään pahaa ole, liikunta edistää tunnetusti niin mielen kuin ruuminkin terveyttä. Muistelen vain kuinka pikkupoikana liikuttiin ulkona vuodenaikojen tahtiin. Talvella hiihdettiin, luisteltiin ja laskettiin persmäkeä. Kesällä mm. jalkapallo, uinti ja yleisurheilu kuuluivat lajirepertuaariin.
Ilmaston heittäessä häränpyllyä, vuodenajat ovat hävinneet tai muuttaneet muotoaan. Talvi ei ole enää kunnon talvi ja kesälläkin saattaa sataa vettä jos ei väärään aikaan niin ainakin väärästä suunnasta. Eihän silloin herkkähipiäisen sisäihmisen sovi ulos vaivautua säiden ja suurpetojen armoille. Kaikessa viisaudessaan ihminen onkin keksinyt siirtyä urheilemaan sisätiloihin, jossa ilmastolliset olosuhteet voidaan säätää halutuiksi. Yhtäkkiä voidaankin hiihtää keskellä kirkasta kesää tai palloilla talven paukkuvilla pakkasilla tekonurmea kyntäen. Kaikki tämä on mahdollista urheiluhalleiksi kutsuttujen pyhättöjen suojissa vain termostaattia hillitysti sopiville asetuksille nykien.
Kaikkia mahdollisia urheilun- ja elämänmuotoja ei vielä ole osattu valjastaa hallilajeiksi. Sisäpilkkihalli talvikalastuksen ystäville tarjoaisi huvitusta myös kesäaikana. Samoin heinäpeltohalli kokoaisi yhteen kansallisromanttiset viikatemiehet nostelemaan timoteitä seipäille myös keskellä kukkeinta talvea. Kyllä näitäkin lajeja on päästävä harrastamaan kaikkina vuodenaikoina ja niistä riippumatta. Vai onko sittenkään näin?
Huippu-urheilu vaatinee ympärivuotista lajinomaista harjoitusta, sen vielä jotenkin ymmärrän. Tavalliselle kuntourheilijalle luulisi kuitenkin löytyvän sopiva ulkolaji jokaisena vuodenaikana. Jos talvella ei huvita hiihtäminen, niin luistimien jatkona kaatuilu voi tuntua mielekkäältä. Vaihtoehtona on myös umpihankikävely tai luovatyö lumikinosten keskellä. Kesällä ei ole suinkaan pakko päästä suorittamaan edellä esiteltyjä toimintoja vaan voi sitoa jalkaansa lenkkitossut ja juosta pitkin maita ja mantuja pallon perässä tai ilman.
Sisäliikuntapaikkojen rakentaminen ja ylläpitäminen tuottaa hiilidioksidipäästäjä sekä kuluttaa uusiutumattomia luonnonvaroja. Lisäksi palvelun käyttäjät saapuvat paikalle energiaa kuluttaen, useimmiten uusiutumattomia sellaisia. Tämä on hyvä peruste sorsia sisäliikuntaa ulkoliikunnan kustannuksella. Ei halleilusta tarvitse kokonaan luopua, mutta minun (ehdokas 321) mielestäni ihmisiä pitäisi rohkaista liikkumaan ulkona vuodenaikojen tahdissa. Niinpä sanon ei Sammonlahden halleille – ainakin sille maakunnalliselle suurhallille, jota jo kiihkeästi suunnitellaan rakennettavaksi.
Sudenkorentojen herkkä dandem-asento on yksi syksyn ehdottomista kliimakseista, rohkenen silti nostaa henkilökohtaisesti esille muutaman kiinnostavamman seksitapauksen. Tapaukset ovat tietysti aiheeseen liittyviä uutisia, kuinkas muuten. Osmo Kontula on puurtanut pitkään suomalaisten sukupuolikäyttäytymistä tutkaillen. Viimeksi hän raportoi kansakuntamme yhdyntätiheyden hiipuneen huolestuttavasti. Syyksi tarjottiin kiireen kyllästämää työ(ja muuta)elämää. Samoihin aikoihin kantautui tietoja myös internetpornon tirkistelyn vähentyneen. Ilmiötä selitettiin tietokoneilla roikkuvien ihmisten ajan valumisella erilaisissa virtuaaliyhteisöissä pyörimiseen. Kolmantena lähiaikojen kiinnostavana seksiuutisena voidaan poimia Anna Kontulan väitöskirja Punainen exodus. Kontula on tutkinut prostituutiota Suomessa ja olisi valmis hyväksymään ns. osakuntabordellit.
En nosta vaaliteemakseni kunnallisten bordellien perustamista, vaikka se ehkä olisikin loistava mediatemppu. Todennäköisesti saisin vain kusipään leiman vielä syvemmälle otsaani. Prostituutiosta käytetään usein nimitystä maailman vanhin ammatti. Kuulemani mukaan jo ns. primitiivisissä yhteisöissä seksi oli käypää kauppatavaraa, jolla naisen oli mahdollista hankkia esim. ravintoa tai muuta aineellista hyvää miehiltä. Ihmisen seksuaalisuuteen liittyvät monet erityispiirteet (mm. naisen halukkuus paritella aikana, jolloin hedelmöitys ei ole todennäköistä) antavat viitteitä siitä, että seksi olisi alun alkaen naisen strategia saada mieheltä huolenpitoa itselleen ja jälkeläisilleen. Mies tuntuu totisesti olevan seksillä helposti ohjailtavissa, kuten nykyinen mainosmaailmakin hyvin todistaa. Tietysti seksissä on kyse muustakin kuin pelkästä jälkeläistenhuollon käytännönjärjestelyistä, mutta on houkuttelevaa ajatella sen kummittelevan jossain taustalla. Tämän ajatuksen mukaan, mitä vähemmän nainen on riippuvainen miehen resursseista, sitä vähemmän hän haluaa harrastaa miehen kanssa seksiä. Eli mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, sitä vähemmän siellä parisuhteissa seksiä harjoitetaan. Idea on varmasti melko helppo testata vertaamalla eri maiden/kulttuurien yhdyntätiheyksiä sekä erilaisten pariskuntien vastaavia lukuja. Oletuksena on, että jos nainen on enemmän taloudellisesti riippuvainen miehestään, niin myös parivuode natisee useammin öiseen aikaan.
Edellä mainittu ei ollut tasa-arvoa vastustava kommentti, vaan puhdas hypoteesi. Ehkä todellisen ja täydellisen tasa-arvon hinta on hienoinen tiputus yhdyntätiheyksissä, kasvu avioerojen lukumäärissä ja jälkeläistenhuollon lapsen kannalta heikentyneet näkymät. Sukupuoltenvälinen tasa-arvo on silti kaikinpuolin kannatettava ajatus, mutta ei sitäkään tule kritiikittä kohdella. Kehitys on ollut mielestäni maassamme hyvää, vaikka lasikattoihin ja palkkaeroihin on välillä törmätty. Sinänsä Suomi tuntuu melko sivistyneeltä ja tasa-arvon kyllästämältä paikalta, mutta vielä näkyy jossain vanhakantaisuus nostavan rumaa päätään. Tapaus Lapin Kansa ja Johanna Korhonen ovat puskafarssin tunnusmerkit täyttävä irvikuva nyky-yhteiskunnasta. Ehkä me vielä joskus otamme tästäkin tapauksesta opiksemme.
Professorit Uusikylä ja Pulkkinen kritisoivat yhteiskuntaa ja koululaitosta liiallisesta kilpailusta, joka latistaa monen nuoren persoonan heti kättelyssä. Ostan heidän ajatuksensa lähes nikottelematta. Pärjääminen ja kovat arvot ovat esillä, mutta touhun mielekkyyttä ei ole oppilailta paljon kyselty. Taito- ja taideaineita tulisi lisätä ja kurssimuotoisesta opiskelusta osittain luopua, sanoo Pulkkinen. Kunhan opetussuunnitelmia rukataan tähän suuntaan, aletaan olla jo oikeilla jäljillä. Opettajan vähäisellä auktoriteetillä uskallan nyökytellä hyväksyvästi. Näin tulee mielestäni toimia. Varsinkin monelle poikalapselle on ylivoimaista istua aloillaan oppitunnin mittaista teoriatykitystä kuunnellen. Tyhmäksi tuomitaan ja epäonnistujaksi noteerataan moinen ihmispolo. Ne jotka pystyvät luontaisen lahjakkuutensa tai ehkä lammasmaisen luonteensa ansiosta viihtymään pulpettiensa takana, saavat kiitosta ja kiitettäviä arvosanoja. Ja ne vilpertitkin puristetaan puoliväkisin oppineisuuden mankelin läpi. Ehkä Pisa-tutkimuksissa Suomi on näillä eväillä valioluokalla, mutta tekeekö se ketään onnelliseksi. Paras miettiä arvot uusiksi. Asioiden omin käsin tekeminen, verkkainen ajattelu ja rauhoittava joutilaisuus kunniaan. Annetaan nuorten kehittyä persoonina, eikä vaadita heiltä mahdottomia.
Vinksahtanut aivokuoreni on viimeajoilta rekisteröinyt asioita uutisvirran negatiivisemmalta rantatörmältä. Kestokauhuskenaarioita tarjoilevan ilmastonmuutoksen rinnalle on piirtynyt synkeää kuvaa maailmantalouden umpisolmuista ja nuorten ihmisten mielenterveyden nyrjähdyksistä. Kauhajokisen murhenäytelmän kuvottavinta antia on ollut seurata syyllisten surkuhupaisaa etsintää. Ihan kuin ongelmat ratkeaisivat Holmlundin eroamisella tai käsiaseiden lakaisulla maton alle. Kosmeettista kikkailua ja irtopisteiden keräilyä sanon minä. Ihmiskunta näyttää olevan toimissaan täydellisesti kuutamolla.
Miten tässä näin kävi? Milloin aloimme lipsua pöpelikön puolelle ja luoda otollista maaperää opinahjoammuskeluille. Syyttävä sormeni osuu ihmisen evoluution synkeimpiin aikoihin eli maanviljelyksen innovatiivisen esiinmarssiin. Neoliittinen vallankumous nostatti nopeasti ihmispopulaation kokoa. Yhteisöjen asukasluku kasvoi, mutta elinolot eivät yleisesti paljon parantuneet. Metsästäjä-keräilijät näet elelivät leppoisissa pikkuporukoissa. Nämä alle sadan hengen yhteisöt olivat tutun turvallisia, kaikki tiesivät toisensa ja sosiaaliset vuorovaikutussuhteet olivat melko yksinkertaisia. Viimeistään kaupungistumisen myötä ihmissuhteet kävivät petollisen mutkikkaiksi ja kaiken maailman huijarit nostivat päätään. Ihmismassoissa anonymiteetin suojissa operoiden saattoi epärehellisyydelläkin pötkiä melkoisen pitkälle. Naapuria ei enää tunnettu, eikä tuntemattomista välitetty. Ihmisen altruismihan perustuu vastavuoroisuuteen sekä hyvän maineen tavoitteluun. Eli rapsutan sinun selkääsi, koska sinä puolestasi raavit kutiavaa selkämystäni tarvittaessa. Tai rapsutan selkääsi, jotta kaikki näkevät miten minulla on varaa olla ystävällinen.
Teknisestä kehityksestä huolimatta sosiaalisten suhteidemme ylläpitoon ja analysointiin tarkoitettu aivokapasiteettimme laahaa yhä metsästäjä-keräilijän tasolla. Kuinka me pystymme alati muuttuvassa ja pirstoutuvassa ihmissuhteiden kentässä luovimaan tällä työkalulla? Emme kaiketi kovin hyvin pystykään. Kun tähän ympätään Internetin suomat mahdollisuudet haalia muka-ystäviä erilaisten blogien ja naamakirjojen avulla, soppa on syntynyt.
Ihmisen aivot ovat tietysti sopeutuvaiset ja useimmat meistä luovivat melko helposti tulvaksi asti paisuneessa ihmissuhdepuurossa. Kuitenkin monet yksilöt tipahtavat pelistä pois, vailla todellisia verbaalirapsutukseen perustuvia ystävyyssuhteita. Silloin alkaa mieli järkkyä. Perimän ja ympäristön vaikutukset tässä kentässä ovat ilmeisen huonosti tutkittuja. Nyt tunnutaan puhuvan nimenomaan ympäristötekijöistä, mutta uskon että taustalla on geneettinen alttius hairahtua synkeisiin tekoihin epätoivon iskiessä. Herkimmät reagoivat voimakkaasti kun keskinäisen kilpailun sokaisemat vanhemmat ulkoistavat bonuksia tavoitellessaan tärkeimmän yksikkönsä eli perheensä. Koulu huolehtikoon lapsista ja muut laitokset vanhuksista. Lapset tarvitsisivat nimenomaan kiireetöntä arkea ja välittämistä eikä ns. laatuaikaa ja stressin partaalla läpikahlattuja puuhamaita. Suorittajan elämässä ei pysähdytä joutilaisuuden olotilaan ihmettelemään maailmaa muiden henkistä hyvinvointia. Työelämän lannistamat aikuiset eivät siihen edes kykene.
Mihin tällä sekavalla esitykselläni tähtään? Kunnalliseen päätöksentekoon tyrkyllä olevana persoonana, lupaan tietysti läpipäästyäni muuttaa huh-heijaa-tempulla ihmiset pienissä yhteisöissä asuvaksi metsästäjä-keräilijöiksi. Ehkä todelliset vaikutuskeinoni ovat kuitenkin hieman hillitymmät. Kannatan työelämän joustoja, jotka lisäävät vanhempien vapaa-aikaa eli aikaa arkisiin puuhiin jälkikasvunsa kanssa. Lisäksi kaupunkisuunnittelussa tulisi pyrkiä tuottamaan ratkaisuja (tiloja, toreja, tapahtumia), jotka lisäisivät kaupunginosien asukkaiden yhteisöllisyyttä pienessä mittakaavassa. Joutilaisuuteen tulisi rohkaista, se on sopivina annoksina parasta lääkettä moneen vaivaan. Henkilökohtaisessa elämässäni yritän omien lasteni ja oppilaitteni edessä nähdä pintaa syvemmälle ja poistaa pahaa oloa. Olisiko näistä apua?
